Ei ole kovin kauaa kun olin se ihminen joka pelkäsi. Pelkäsi olla yksin, pelkäsi olla lähellä toista, pelkäsi olla paikallaan, pelkäsi liikkua, pelkäsi melua ja pelkäsi hiljaisuutta.

Ei se vieläkään kaukana ole, se levottomuus joka on kuitenkin osa minua ikuisesti.

Mikä on siis muuttunut, joku sanoi että kun tarpeeks sattuu niin kaikkeen tottuu. Pelkäsinkö siis niin paljon että totuin pelkoon, että se kasvoi osaksi minua?

Nyt minä nautin niistä hetkistä, nautin kun elämä muuttuu ja muuttuu eikä mikään pysy paikallaan. Nautin että elämä on yhtä levoton kuin minun sydämenikin.

Ehkä minä vain pelkäsinkin olla oma itseni, olla levoton... yritin niin kiihkeästi rakentaa elämästäni sitä mitä kaikki muutkin halusivat sen olevan. Liian kiihkeästi. Unohdin itseni. Nyt kun viimein uskalsin päästää irti, olen onnellisempi kuin koskaan. Minulla on pieni perheeni, lapseni. Minulla on vuokra-asuntoni, minulla on opiskelupaikka ja irtisanoin itseni töistä... Tulevaisuus ei ole koskaan ollut niin avoin kun nyt. Nyt minä voin sanoa ;olen onnellinen, viimeinkin :)

Tämä blogi kuuluu uuteen elämääni, uuteen alkuun kuitenkaan unohtamatta mistä tulen.